“Olet sydämellisesti tervetullut vaikka…” OSA 4

Matka Minuksi –dokumenttielokuvan ohjaaja Mina Laamo ja PAD-projektin kokemusasiantuntija Vilma Maanpää nuorten identiteetin ja mielen herkimpienkin kysymysten äärellä.

Haastattelija ja teksti: Vilma Maanpää, PAD-projekti, kokemusasiantuntija

Kuvat: Mina Laamo, Matka Minuksi eloluvasta & Vilma Maanpää

OSA 4.

OSA 1-> http://inside.arcada.fi/the-pad-project/olet-sydamellisesti-tervetullut-vaikka-osa-1/

OSA 2->http://inside.arcada.fi/the-pad-project/olet-sydamellisesti-tervetullut-vaikka-osa-2/

OSA 3->http://inside.arcada.fi/the-pad-project/olet-sydamellisesti-tervetullut-vaikka-osa-3/

 

…

Viittasit edellä omiin hankaliin vaiheisiin elämässä. Haluatko kertoa niistä lisää ja ennen kaikkea siitä, kuinka sinä olet niistä selviytynyt?

”Nuorempana minulla tosiaan oli aika vaikeakin masennusjakso elämässä. Eniten minua auttoi toipumisessa se, kun viimein oivalsin, että voin, saan ja minun pitää olla armollinen itseäni kohtaan. Se, että elämässä on jaksoja, jolloin on surullinen ja ahdistunut, ei tarkoita, että olisi jotenkin epäonnistunut ihmisenä. Ikään kuin lakkasin taistelemasta vastaan ja hyväksyin, että asiat ovat mitä ovat, ja yhtäkkiä elämä alkoi pikkuhiljaa tuntua taas helpommalta. Tietysti auttoi, että elämässäni oli muutamia ihmisiä, joille sain ja saan olla juuri sellainen kuin olen. Vaikka olin masentunut ja tunsin oloni mitättömäksi, olin heidän silmissään silti rakastettu ja ihan riittävän hyvä. Pikkuhiljaa aloin oivaltaa, että olin itselleni kaikkein armottomin ja sain hiljalleen luvan myös itseltäni olla olemassa kokonaisena, niin kaikkine hyvine kuin raadollisine ihmisyyden puolineni.”

Mitä elokuvasi nuorille naisille kuuluu nyt? Ja millaista palautetta elokuvan nuoret ovat saaneet? Entä millaista palautetta itse olet saanut? Epäilyttikö jokin asia elokuvaprojektiin osallistumisessa?

”Kuten Elli elokuvassa sanoo ‘sitä mie eniten pelkään, että mä paljastun’.. Kuitenkin lopulta elokuvaan osallistuminen osoittautuikin voimistavaksi kokemukseksi. Tietenkään näin isoon projektiin lähteminen ja oman elämän raottaminen, ei ole mikään yksinkertainen tai helppo juttu. Vaikka olenkin sopinut, etten puhu heidän elämistään elokuvan ulkopuolella tai jälkeen, niin uskallan sanoa, että heille kaikille kuuluu nyt parempaa kuin elokuvan teon aikoihin.”

‘Kaapista ulostulo’ pelkoineen kaikkineen siis kannatti, myös Ellin kohdalla. Tietenkään identiteettiin ja minäkuvaan liittyvät muutokset eivät ole nopeita ja helppoja, mutta positiivisen palautteen saaminen siitä, että uskaltaa näyttää niitä piilottelemiaankin mielenmaisemia myös muille, muuttaa pikkuhiljaa kuvaa myös itsestä. Ehkä elokuvaprojektista on kokonaisuudessaan tullut elokuvan päähenkilöille ikään kuin hyväksyvä peili kannustavan palautteen kera, lupa olla kokonaisempi kaikkine puolineen, varjoineen ja synkkine salaisuuksineenkin. Kiteytetysti ilmaisten, yksin olemisen häpeä on väistynyt.

“Kehotan vilpittömästi puhumaan niistä kipeistäkin asioista niin omasta elämästäni kuin tämän elokuvaprojektin kokemuksista oppineena. Vain sillä tavoin asiat voivat muuttua niin yksilön kuin yhteiskunnankin tasolla. Kun asioista puhutaan, huomaa hyvin pian, että monilla muilla on samankaltaisia kokemuksia, ettei olekaan yksin ja ainoa. Ja jos asioista tuntuu vaikealta puhua, kannattaa etsiä muita tapoja käsitellä omia tunteita ja ajatuksia. Elokuvakin on hyvä esimerkki siitä, miten voimallisesti samaistumme toisten ihmisten kokemuksiin, jopa sellaisiin, joista meillä itsellä ei ehkä ole kokemusta. Meillä on kaikki kyky ymmärtää, jos vain uskallamme ja haluamme.”

“Elokuvan tekeminen voi myös saada aikaan konkreettisia muutoksia. Itse tekoprosessi saattaa havahduttaa huomaamaan, että tarinani on tärkeä ja sillä on painoarvoa. Kaikkien tarinat ovat tärkeitä, valitettavasti vain kykymme kuulla, nähdä ja kohdata eivät jostain syystä ole aina parhaimmillaan. Jos tulee kerta toisensa jälkeen torjutuksi, niin ettei tule kuulluksi ja nähdyksi, on suuri vaara, että sitä vetäytyy kuoreensa ja lakkaa yrittämästä. Silloin myös salailu ja häpeä ovat jo ovenraossa. Jos joutuu kamppailemaan itsensä kanssa, niin miten siinä sitten jaksaisi vielä kamppailla ulkomaailman kanssa tullakseen kuulluksi. Ja toisaalta sitten taas: miten paljon energiaa siitä vapautuukaan kaikkeen muuhun, jos ei tarvitse kantaa salaisuuksia tai turhia uskomuksia siitä, että on ‘outo’, ‘vääränlainen’ tai ‘ainoa, jolla on tällaista’. Jos joku vaan huomaa ja hyväksyy. – Se ei lopulta vaadi kovinkaan paljoa.”

“Tietysti toivon, että elokuvani synnyttäisi keskustelua niin mikro- kuin makrotasollakin. Toivon elokuvani myös purkavan ennakkoluuloja ja lisäävän ymmärrystä. Elokuvani ei tarjoa kirjatietoa siitä, mitä masennus tai syömishäiriö tarkoittaa, mutta se tarjoaa ehkä sellaista kokemuksellista tietoa, jota meillä on vielä liian vähän tarjolla. Yksi vilpittömimmistä palautteista oli, kun nuori poika sanoi elokuvan nähtyään ymmärtäneensä, että ‘syömishäiriöthän on vähän niin kuin masennus’. Tämä pieni oivallus saattoi olla suuremman oivaltamisen alku.”

 

 

…

 

OSA 5 tulee pian!

Lisätietoa elokuvasta: http://www.matkaminuksi.fi

Lisätietoa PAD-projektista: https://www.facebook.com/PADprojekti