“Olet sydämellisesti tervetullut vaikka…” OSA 3

June 8, 2016

Matka Minuksi –dokumenttielokuvan ohjaaja Mina Laamo ja PAD-projektin kokemusasiantuntija Vilma Maanpää nuorten identiteetin ja mielen herkimpienkin kysymysten äärellä.

Haastattelija ja teksti: Vilma Maanpää, PAD-projekti, kokemusasiantuntija

Kuva: Dokumenttielokuvasta Matka Minuksi.

OSA 3.

(OSA 1 –> http://inside.arcada.fi/the-pad-project/olet-sydamellisesti-tervetullut-vaikka-vituttaa-osa-1/)

(OSA 2 –> http://inside.arcada.fi/the-pad-project/olet-sydamellisesti-tervetullut-vaikka-osa-2/)

…

Miten stigma tekee mielenterveyden häiriön vaikeammaksi?

”Monellakin tapaa. Hienoa, että on tällaisia PAD-projektin kaltaisia juttuja, joissa pyritään vaikuttamaan siihen miten asioista puhutaan. Ihmiset eivät tule aina ajatelleeksi miten monitahoisia ja kokonaisvaltaisia asioita mielenterveyden häiriötkin ovat. Toisaalta taas usein myös unohdetaan, että ihminen on paljon muutakin kuin diagnoosi. Ei kukaan halua tulla nähdyksi pelkkänä diagnoosina. Leimaantumisen ja stigmatisoinnin välttämiseksi ajattelen, että diagnooseja pitäisi välttää varsinkin nuorten kohdalla, joiden identiteetti on vasta kehittymässä. Diagnoosit aiheuttavat varsinkin nuorten kohdalla usein lisäkipuilua identiteetin äärellä: jos ihmisen identiteetti alkaa muodostua yksinomaan sairauden ympärille, on se tosi raskasta kenelle tahansa. Elokuvassahan on kohtaus, jossa Elli pohtii kuka hän oikein on, jollei hän ole ‘kasa diagnooseja’. Minä näen ensisijaisesti elokuvassa kolme ihanaa ja persoonallista naista, jotka kamppailevat identiteettinsä kanssa, ja sen kysymyksen kanssa, kuinka hyväksyä itsensä sellaisena kuin on.”

“Hätkähdyttävin kysymys, johon olen tämän elokuvan puitteissa joutunut vastaamaan oli eräässä näytöksessä, jossa joku yleisöstä kysyi, miksi elokuvassa oli mukana ‘kaksi sairasta ja yksi terve’. Minulta on usein myös kysytty, miksi Juulia on mukana elokuvassa, vaikka hänellä ei ole masennusta tai syömishäiriötä. Juuri tämänkaltaista lokeroivaa ajattelua olen halunnut elokuvallani rikkoa. Olen halunnut haastaa katsojia katsomaan syvemmälle diagnoosien ja sairausluokitusten ohi. Sairaaksi tai terveeksi luokitteleminen on myös vallankäyttöä, jakoa meihin ja muihin. Näen kolmessa päähenkilössä paljon samaa, tunnistan myös palasen itseäni kaikissa heissä ja siinä, millainen nuori olen itse ollut. Kaikki he kamppailevat identiteetin kanssa, tosin eri tavoin ja eri keinoin. Kaikki he pitävät blogeja ja jakavat elämäänsä tuntemattomien ihmisten kanssa. Kaikki he ovat nuoria samanikäisiä naisia samassa ajassa ja yhteiskunnassa. Eikö siinä ole jo riittävästi yhdistäviä tekijöitä, niin että he kaikki voivat olla osa samaa elokuvaa? Miksi mielenterveysongelmat ovat jotakin sellaista, että lakkaamme näkemästä ihmisessä enää mitään muuta? Minulle elokuvan idea ei ollut esitellä diagnooseja vaan antaa katsojille laajempi kuvaus ihmisyydestä, nuorten naisten pahoinvoinnista, mielenmaisemista ja kasvukivuista tässä ajassa.”

“Ymmärrän, että on tietysti myös inhimillistä tehdä erilaisia luokitteluja ja jaotteluja. Kielemmekin perustuu siihen. Mutta on hyvä olla myös tietoinen siitä, että se miten asioista puhutaan, myös vaikuttaa asioihin. Se ei ole yhdentekevää. Kaiken kaikkiaan ajattelen, että luokittelu ja sitgmatisointi perustuu varmasti paljolti pelkoon. Häpeä, pelko ja tietämättömyys mielenterveyden häiriöistä on yhä aika suurta. Kun asioista puhutaan, tieto ja jaetut kokemukset lisääntyvät, pelkäämme vähemmän erilaisuutta ja tarvitsemme vähemmän luokitteluja. Voimme nähdä toinen toisemme ihmisinä.”

Tokihan mielenterveyden järkkyminen voi olla pelottava asia, varmasti itse kullekin. Jaoimme Minan kanssa omia kokemuksiamme elämän hankalista ajoista, jolloin kontrollin tai “järjen menettämisen” pelko on ollut kouriintuntuvaa. Toisaalta yhtä lailla totesimme, että näiden haastavien aikojen läpikäyminen, omien ‘hulluksi tulemisen’ pelkojen kohtaaminen on avannut tietämme jonkinlaiselle pelottomuudelle mielen asioita kohtaan sekä yhä syvemmälle myötäelämisen kyvylle. Ellei näitä hauraimpia inhimillisyydestä kertovia asioita ole kohdannut ja hyväksynyt itsessään, saattaa niiden hyväksyminen muissakin ihmisissä olla haasteellista. Silloin myös pelko erilaisuutta kohtaan nostaa helposti päätään.

Mina tiivisti pohdintamme sanomalla, että mitä paremmin pystyy kohtaamaan itsensä kaikkine puolineen, raadollisena, sitä paremmin pystyy kohtaamaan myös muut.

”Yleisesti ottaen monesti ne, jotka näyttävät pärjääviltä superihmisiltä, saattavat olla emotionaalisesti eniten lukossa. Täydellisyyden illuusio ainoastaan erottaa ihmisiä. Sitä vastoin se, että uskaltaa olla häpeän ja pelon tunteiden tai noloimpien sattumusten keskellä toisten edessä oma itsensä, on aitoa, inhimillistä vahvuutta, ihmisten välistä yhteyttä vahvistavaa. Katsokaa vaikka mistä ystävyys kumpuaa: siitä, että voi jakaa kaikki henkilökohtaisimmat jutut ja silti tietää aina olevansa hyväksytty ja rakastettu,” totesi Mina. Enkä voisi enempää olla samaa mieltä.

…

OSA 4 tulee pian!

Lisätietoja elokuvasta: www.matkaminuksi.fi

Lisätietoja PAD-projektista:  https://www.facebook.com/PADprojekti

Tags: PAD