“Olet sydämellisesti tervetullut vaikka … ” OSA 2

Matka Minuksi –dokumenttielokuvan ohjaaja Mina Laamo ja PAD-projektin kokemusasiantuntija Vilma Maanpää nuorten identiteetin ja mielen herkimpienkin kysymysten äärellä.

Haastattelija ja teksti: Vilma Maanpää, PAD-projekti, kokemusasiantuntija

Kuva: Dokumenttielokuvasta Matka Minuksi.

 

OSA 2. (OSA 1 –> http://inside.arcada.fi/the-pad-project/olet-sydamellisesti-tervetullut-vaikka-vituttaa-osa-1/)                              

Miksi nimenomaan nuoret ja eritoten nuoret naiset voivat niin huonosti? Ja miksi halusit tehdä elokuvan vain naisista, ja jätit nuoret miehet pois elokuvasta?

”Jos elokuva olisi ollut nuorista miehistä, kukaan ei kysyisi tätä. Maailmassa on lukuisia elokuvia miehistä, joista ei koskaan kysytä, miksi elokuva oli vain miehistä. Aiheen rajaukseen vaikutti tietysti myös se, että itsestään kertovien blogien pitäjät ovat enimmäkseen nuoria naisia. Olen myös itse ollut nuori nainen, ja kärsinyt masennuksesta samanikäisenä kuin mitä elokuvani henkilöt ovat, joten aihe oli läheinen minulle myös henkilökohtaisesti. Usein myös sanotaan, että nuorten naisten pahoinvointi tulee näkyviin eri tavalla kuin miesten. Nuorten tyttöjen ja naisten pahoinvointi kohdistuu usein omaan itseen ja omaan kehoon, ja jää siksi yhteiskunnallisesti näkymättömiin. Nuorten miesten pahoinvointi on näkyvämpää, koska se on usein väkivaltaisempaa muita kohtaan, esimerkkinä nyt vaikka kouluampujat. Naisilla on ehkä kaiken kaikkiaan yhteiskunnassa rajatumpi tila tuoda esiin pahoinvointia, yhä tänäkin päivänä.”

Mina kertoi kuulleensa elokuvaa tehdessä monia tarinoita ja havahtuneensa siihen kuinka suhtautuminen erilaisiin mielenterveyden häiriöihin vaihtelee, jopa hoitohenkilökunnan keskuudessa. Erilaisia masennuksen ja ahdistuksen muotoja myös arvotetaan eri tavoin. Monien on ehkä helpompaa ymmärtää masentunutta ihmistä kuin syömishäiriötä sairastavaa:

“Syömishäiriö nähdään ulkopuolelta helposti aktiivisena, itseen suuntautuvana, jopa itsetuhoisena, ikään kuin se olisi oma valinta.”

Minan näkemykset ovat yhteneväisiä oman kokemukseni kanssa. Päätin aikoinaan ryhtyä kokemusasiantuntijaksi juuri lisätäkseni ymmärrystä syömishäiriöiden syvimmästä olemuksesta. Luennot, joita olen hoitohenkilökunnalle pitänyt, ja joiden pohjana on ollut niin oma kuin vertaisteni kokemukset, ovat olleet kysyttyjä. Olen saanut huomata, että syömishäiriöistä on yhä monenlaisia virheellisiäkin käsityksiä, jopa hoitohenkilöiden keskuudessa.

Syömishäiriöille ja muille nuorten naisten pahoinvoinnin ilmentymille taustaa luo mielestäni osittain sekin, että usein tytöt kasvatetaan yhä eri tavoin kilteiksi ja tunnollisiksi kuin pojat. Sitten tuo kiltteys ikään kuin jää päälle niin, että olemme kaiken aikaa kyselemässä ja anteeksipyytelemässä tyyliin toivottavasti en häiritse.. Tällöin pahalle ololle ei saada tilaa ulospäin: jopa vahva aggressio paketoituu kunnolliseksi, kiltiksi ja nätiksi, hissukseen olevaksi ilmiöksi. Nuorille naisille ominainen pahoinvointi ei siis oikeastaan tule näkyviin, ellei sitä nosteta näkyviin. Siksikin soisin, että Minan elokuvan näkyvyys olisi mahdollisimman laaja.

Elokuvan näkeminen herätti minussa vahvan ajatuksen siitä, että jos nuoret naiset saisivat enemmän liikkumatilaa kaikkine puolineen, paineineen ja aggressioineenkin, niin ehkä monen nuoren elämästä tulisi hieman helpompaa. Voitaisiin ehkäistä pahimpia kriisiytymisiä kuten vaikkapa syömishäiriöitä, masennusta ja muita vaikeita, kärsimystä tuottavia oireita.

Miksi sitten nuoret voivat näin huonosti?

”Ajattelen, että pahoinvoinnissa ei ole kysymys vain yksilöstä, vaan se kumpuaa myös yhteiskunnasta, arvomaailmasta ja ympäristöstä, jossa elämme. On aina helpompaa leimata huonovointisuus yksilön ominaisuudeksi, kuin tarkastella laajemmin nuorten hyvin- tai pahoinvointia yhteiskunnassa. Tuskin on sattumaa, että kaikissa pohjoismaissa juuri nuoret naiset voi huonommin kuin aiemmin. Mielestäni pahoinvoivat ja mielenterveyden häiriöistä kärsivät voidaan nähdä myös aikamme ilmapuntareita. Ehkä toiset meistä vain reagoivat herkimmin nyky-yhteiskunnan suoritus- ja kilpailukeskeisyyteen voimalla pahoin.”

Mina, mitä sanot sellaiselle katsojalle, joka kokee elokuvasi ahdistavana ja raskaana? Oliko ahdistavuus tietoinen valinta?

“Ajattelen, että vaikka aihe onkin raskas, ei elokuva sinänsä ole sitä, – ainakaan minulle. Tällaista palautetta olen myös pääosin saanut. Mitä tahansa tunteita elokuva katsojassa herättääkään, ajattelen, että se on parempi kuin että tunteita ei heräisi lainkaan. Jos elokuva herättää ahdistavia tunteita, niin ehkä se tulee jollakin tasolla lähelle, vähän kuin iholle. Monestihan me ihmiset arastelemme sitä, jos joku asia tuntuu meistä pahalta. Silloin olisi kuitenkin hyvä pysähtyä ja kysyä itseltään, miksi tämä tuntuu minusta niin pahalta. Siitä voi parhaimmillaan löytää uusia polkuja myös rehelliseen itsetuntemukseen.”

Mitä ajattelet jopa hoitohenkilöstön vaikeudesta ymmärtää elokuvan henkilöitä? Elokuvassahan lääkäri lupasi Ellille terapian, mutta eväsi sen myöhemmässä lausunnossa, ja toisessa kohtauksessa terapeutti kysyi syömishäiriöiden ja tunteidensa kanssa kamppailevalta Lauralta ‘mitä sä sitten aiot syödä loppuelämäsi’?

”Halusin elokuvan näyttävän myös niitä hetkiä, jolloin masennusta tai syömishäiriötä on muiden vaikea ymmärtää. Tärkeämpää kuin välttää väärinymmärryksiä, on kysyä ja yrittää ymmärtää sittenkin, vaikka kysymykset eivät aina ehkä olisikaan niitä parhaita mahdollisia. Luulen, että meille suomalaisille suurempi ongelma on olla kysymättä siinä pelossa, että kysymme tai teemme jotain väärin, loukkaamme tai pahoitamme jonkun toisen mielen. Ajattelen, että elokuvanikin yrittää enemmän esittää kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Vilpitön yritys ymmärtää avaa enemmän ovia kuin ohjeiden jakaminen ja paremmin tietäminen. Jokainen on oman elämänsä paras asiantuntija, ja sitä pitää myös kunnioittaa.”

…

 

OSA 3 tulee pian!

Lisätietoja elokuvasta: www.matkaminuksi.fi

Lisätietoja PAD-projektista: http://inside.arcada.fi/author/the-pad-project/

https://www.facebook.com/PADprojekti