Projects

Häpeilemättä paras

October 7, 2016

Maailman itsemurhien ehkäisypäivää vietettiin jälleen 10.9. Tämän puitteissa Suomen Mielenterveysseura ja Surunauha ry järjestivät pe 9.9.2016 ”Uskalla kysyä itsemurha-ajatuksista ”– seminaarin oppilashuoltoryhmille. Seminaarissa käsiteltiin tätä tärkeää ja ajankohtaista aihetta.

Ikävä tosiasia on, että Suomessa itsemurhaluvut ovat korkeat. Seminaarissa verrattiin liikenneonnettomuuksien uhrilukuja itsemurhatilastoihin. Itsemurhaluvut olivat paljon korkeammat kuin liikenneonnettomuusluvut. Mainittiin myös, että liikenneympyrään sijoitetaan yleensä paljon rahaa toisin kuin mielenterveydenhoitoon. Seminaarissa valaistiin, kuinka ottaa puheeksi itsemurha-ajatukset nuorten kanssa: suorapuheisuus on hyvä käytäntö. Lisäksi painotettiin, että jos nuori kertoo ajatuksistaan aikuiselle, on aikuisen hyvä pysyä mukana henkilönä, johon voi luottaa. Ei kuitenkaan pidä luvata, ”en kerro eteenpäin asiaasi”. Sen sijaan nuorelle on hyvä järjestää viipymättä apua. Loistavasti sanottu oli myös kommentti ”itsemurhakysymyksen esittämistä ei pelätä, vaan vastausta pelätään”.

Puheenvuoron piti myös rohkea kokemusasiantuntija. Hän kertoi muistavansa ajanjakson elämästään jolloin eli täysin pimeässä. Oli monta syytä ahdistukseen, joka johti kahteen itsemurhayritykseen. Hän muisteli ajanjaksoa, jolloin hän käveli hautausmaan läpi ajatellen ”kunpa pääsisi lepoon ja rauhaan”. Tänä päivänä, kun hän kävelee hautausmaan läpi, hän sen sijaan näkee hautausmaan historiallisena ja kauniina. Kokemusasiantuntija yhtyi muiden puheenvuoron pitäneiden mielipiteeseen: Kun nuori puhuu itsemurha-ajatuksistaan, on nuoren rinnalla hyvä pysyä.

Seuraavaksi kokemusasiantuntija Vilma Maanpää kertoo omia ajatuksiaan puheenvuoronsa jälkeen:

Olin saanut tehtäväkseni kertoa omista kokemuksistani nuorena itsemurhaa yrittäneen näkökulmasta. Ennen en ole aihetta sen syvemmin muille avannutkaan. Kokemus siis oli minulle ainutkertainen ja ensimmäinen, ja näin ollen melkoista rohkeutta vaativa, suoraan sanoen hurjan pelottava. Jopa niin jännittävä, että käteni eivät ole tärisseet naismuistiin niin kovin kuin tuona aamupäivänä ennen esitystäni.

Miksi sitten tartuin tähän haasteeseen? Syistä tärkeimmiksi nousevat seuraavat kaksi:

Ensinnäkin, olen sitä mieltä, että vaikeistakin asioista on puhuttava ja myös ikävät asiat on nostettava päivänvaloon. Puheeksi ottaminen on välttämätöntä saadaksemme maailman muuttumaan avoimemmaksi ja lisätäksemme näin yhteiskuntaamme hyvinvointia.

Toisekseen ja ehkä tärkeimpänä, olen viimeisen muutaman vuoden aikana istunut useamman kerran junassa, jonka alle on jäänyt ihminen. Nuo tilanteet ovat osoittautuneet itsemurhiksi ja ovat saaneet minut miettimään entistä konkreettisempia keinoja estää tämän kaltaisia onnettomuuksia ja tragedioita.

Minulle on kristallisoitunut ja vahvistunut entisestään PAD-projektinkin myötä halu vaikuttaa asioihin. Mielestäni on äärimmäisen tärkeää puhua niistä vaikeimmistakin, häpeällisinä ja jopa tabuina aiemmin pitämistänikin asioista. Tabujen rikkomiseen ei ole muuta keinoa kuin nostaa ne päivänvaloon. Häpeän verho ei nouse ilman että verhoja joku siirtää sivummalle. Haluan olla yksi rohkea verhojen liikehdinnän mahdollistaja.

Puheenvuoroni pitämiseen minulle oli annettu aikaa 20 minuuttia. Ennakkoon minulle oli esitetty seuraavat kysymykset, joihin minulta toivottiin näkökulmaa: Mikä itsemurhayrityksiini johti? Mikä ne olisi voinut estää? Sekä miten toivuin itsetuhoisuudesta? Tämän lisäksi minun toivottiin alkuun kertovan hieman taustastani laajemminkin.

Vastasin parhaani mukaan edellä oleviin kysymyksiin ja valotin elämänhistoriaani itsetuhoisuuden näkökulmasta. Kuvasin muun muassa, parikymmentä vuotta sitten kirjoittamani runon lukemalla, sitä totaalista pimeyttä, joka itsemurha-ajatusten äärellä kamppailevan ihmisen sisällä vallitsee.

Vaikka tein puheenvuorossa kaikkeni sukeltaakseni muistoihini elävästi ja sitä kautta avatakseni kuulijoille totuudenmukaisesti kokemustani elämänlankani heiveröisimmistä hetkistä ja siitä, mikä minua näiden vaikeiden aikojen äärellä parhaiten auttoi ja mikä lopulta henkeni pelasti, ei esitykseni jälkifiilis itselläni ollut sittenkään pelkästään onnistunut.

Mieli oli sekavan hämmentyneen helpottuneen pyörryttävä esitykseni päätyttyä ja aplodien raikuessa kuuluvasti noin sadan hengen yleisön edessä seisoessani. Olo oli nöyrä, onnistumisen iloakin tuntui ja ylpeyden pilkahduksia uskalluksestani. Mutta mutta… 

Melko pian puheenvuoroni päätyttyä, nousi minussa vahva riittämättömyyden tunne jälleen pintaan. Toki tuo tunne on minulle useinkin tuttu vierailija yhä, mutta onneksi olen oppinut viime vuosina lempeyttä itseäni kohtaan ja ymmärsin melko pian, kuinka kahdessakymmenessä minuutissa ei näin valtavaa aihetta kokemuksineen mitenkään voi käsitellä kattavasti. Tuo ymmärrys helpotti oloani.

Kokemuksesta oppineena, olenkin sitä mieltä, että seuraavaa vastaavaa tilaisuutta järjestettäessä, olisi hyvä, jos kokemuspuheenvuorolaisellekin annettaisiin runsaammin aikaa. Saman verran kuin muillekin tilaisuuden asiantuntijoille.

Puheenvuoroni jälkeen oli seminaariohjelmassa tauko ja huomasin, kuinka ihmiset jäivät keskustelemaan puheenvuorostani. Olisin mielelläni vastaillut heidän kysymyksiin yhteisestikin.

Tauolla minua tultiin kiittelemään vuolaasti ja yhteystietojani pyydettiin, jotta kokemuksiani saataisiin kuulla jatkossakin. Olin vahvasti hämilläni ja kiitollinen kaikesta ihanasta palautteesta, jota puheenvuoroani ja minua kohtaan osoitettiin.

KIITOS. Kiitollisuus, se on yhä voimakkaasti läsnä näin kahden viikon jälkeenkin, kun ajattelen tilaisuutta ja puheenvuoroni aiheuttamia tunteita minussa.

Tämän tekstin puitteissa en mene tarkemmin puheenvuoroni sisältöön vaan kerron lisää niistä tuntemuksistani, mitä tämä elämäni ensimmäinen kokemuspuheenvuoro itsemurhatematiikan äärellä minussa herätti näin jälkeenpäin. Niin, siis riittämättömyyden tunteiden ja KIITOLLISUUDEN lisäksi.

Olo oli jotenkin ikävälläkin tavalla paljas, haavoittuvainen. Olinhan kertonut sieluni pimeimmistä, raadollisimmista onkaloista nousevia muistojani ja ajatuksiani minulle täysin vieraille ihmisille. Näiden tuntemusten jälkeen aika pian nousi pelko.

Pelko alkoi velloa minussa voimakkaana. Pelkoa ennen kaikkea siitä, mitä nuo muut minusta nyt ajattelee?! Lähestytäänkö minua jatkossa ikään kuin vain tämä itsemurha-aihe edellä?! Kohdataanko minut rikkinäisyys edellä?! Edustanko jatkossa kuulijoilleni vain ns. Neiti Itsemurhaa?! Nämä kysymykset ja tunteet velloivat sekavina mielessäni, kun lähdin tallustamaan tilaisuudesta poispäin.

Tunnepyörremyrskyyni sekoittui myös häpeää. Kun jäin tarkemmin pohtimaan, mistä tuo häpeä oikein juontui, oivalsinkin aika pian, ettei häpeä oikeastaan ollut vain minun oma tunteeni vaan yhteiskunnallisempi tunne, olenhan välttämättä myös osa yhteiskuntaa ominekin tunteineni.

Tilaisuudessa Suomen Mielenterveysseuran työntekijä kertoikin, että vielä vuonna 1970 eli vajaa viisikymmentä vuotta sitten oli puhelinluettelojulkaisussa kiellettyä mainita edes sanaa itsemurha. Tämä oli käynyt ilmi, kun Mielenterveysseura olisi halunnut laittaa luetteloon yhteystiedot Itsemurhien ennaltaehkäisyssä auttavasta tahosta. Vastaukseksi oli sanottu: ”ei tuonkaltaista sanaa saa luetteloon painaa”.

Jos viisikymmentä vuotta sitten pelkkä sana itsemurha oli noin suuri yhteiskunnallinen tabu ja häpeä, niin aika pitkällehän tässä on päästy, kun uskalsin tuosta aiheesta puhua ja nyt kirjoittaakin ihan omana itsenäni.

Ja mitä noihin muihin ikäviin tunteisiini ja pelkoihini tulee, niin aika pian pitkien päiväunien jälkeen aloin tajuta, että häpeä on turhaa. Jos joku minua leimaisikin kertomani perusteella, ei se ole lainkaan minun ongelma, vaan ennemminkin tämän leimaajan. Aivan kuten mielenterveysasioissa laajemminkin, jos terveysalan ammattilainen kohtaa asiakkaan ja ihmisen diagnoosi edellä, on hän jo alkujaan väärillä jäljillä. Samoin kaikessa muussakin leimaamisessa.

Ihminen on aina jotain suurempaa kuin osiensa summa. Ihmisessä on aina enemmän voimavaroja kuin ongelmia tai haasteita. Siitä olen tullut vakuuttuneeksi niin itse kokemani kuin ympärillä näkemänikin perusteella.

Toki tämänkaltaisen itsetuhoisuus-itsemurha-tematiikan ympärille koostuvan kokemuspuheenvuoron pitäminen on rankkaa, rankempaa kuin ennalta jälleen uskoinkaan. Nostihan puheen valmistelu ja pito itsessänikin vaikeita aikoja ja muistoja vahvemmin mieleeni kuin mitä nykyarjessani näitä muistoja itsessäni kannan. Väsymys puheen pitämisen jälkeen oli melkoista ja vaati sulattelua useammankin päivän ajan. Silti kokemus oli ehdottomasti kaiken vaivansakin arvoinen. Häpeän taakka, jota itsemurhayritykseni ja jopa pelkät itsemurha-ajatuksetkin olivat harteilleni jättäneet ja joita jo yli kymmenenkin vuoden ajan olin harteillani puolitiedostamattanikin kantanut, keveni huomattavasti.

Häpeän taakka on kohtuuttoman raskas, siksi kannustan omalla esimerkillänikin ja työlläni PAD:in parissa meitä kaikkia keventämään omia taakkojamme, yhdessä, toistemme kanssa elämää jakaen. Myötätuntoa niin itseämme kuin toisiammekin kohtaan auliisti viljellen.

Kysymykset omasta riittävyydestämme ovat meille kaikille varmasti tuttuja, ainakin jossain tilanteissa, iästä riippumatta. Silloin häpeällekin on valmis kasvualusta olemassa ja se saattaa hiipiä harteillemme puolihuomaamattamme. Aivan erityisesti silloin on tärkeä muistaa, aivan kuten itse itseäni muistutin vaikeiden aikojen keskellä vuonna-97 parikymppisenä kirjoittamassani, ja nyt seminaariyleisölle esittämässäni, runon loppusäkeessä: ”Emme ole yksin, meillä on toisemme!”

 

Ota yhteyttä meihin PAD:projektin toimijoihin, tykkää Facebook -sivustamme ja tule mukaan tapahtumiimme, niin muutetaan maailmoja yhdessä!

 

Kuva: Tämän nykyisen elämänsä värikkyyttä kuvastavan syyssommitelman kokemusasiantuntija Vilma poimi matkansa varrelta valmistautuessaan puheenvuoroonsa Itsemurha-seminaarissa