Education, Events

Tampereen elokuvajuhlat 06.-10.03.2019

April 24, 2019

Kauko Lindfors, Lektor i ljud och klipp, Institutionen för Kultur och Media, Arcada UAS

 

Muistan hyvin ensimmäisen vierailuni Tampereen lyhytelokuvajuhlilla. Vuosi oli 1988 ja tuolloin Taideteollisen Korkeakoulun Elokuvataiteen laitoksella oli oma näytös elokuvateatteri Hällässä. Näytöksessä esitettiin opiskelujen ensimmäisen vuoden elokuvia: syksyllä kuvattu yhdessä tehty episodielokuva Cafe Incognito ja kaikkien ensimmäisen vuoden opiskelijoiden kolmeminuuttiset.

Kolmeminuuttiset olivat nimensä mukaan kolme minuuttia pitkiä fiktioelokuvia, jotka jokainen opiskelija teki ensimmäisen kevään aikana – suuntautumisvaihtoehdoista riippumatta jokainen ohjasi lyhyen elokuvan. Ja siihen aikaan elokuvat tehtiin 16-millisellä filmillä.

Siellä me istuimme Hällässä ja jännitimme kädet hieman hikisinä.

Hällän näytös tuli ja meni ja me kaikki kymmenen opiskelijaa selvisimme siitä. Ja kuivasimme kätemme.

Tämän jännittämisen kokemuksen ja tunteen pidän aina mielessäni, kun opiskelijat näyttävät tekemiään elokuvia. Se on heille aina jännittävää. Ja siksi palautteen täytyy aina olla rakentavaa ja kannustavaa.

Toinen minulle merkittävä vierailu oli kaksikymmentä vuotta myöhemmin vuonna 2008. Kokeellinen dokumenttielokuvani 1-7=72=0 esitettiin tuolloin sekä kotimaisessa että kansainvälisessä kilpailussa. Tuolloin en jännittänyt niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla.

Tampereen elokuvajuhlista on kasvanut todella iso tapahtuma. Elokuvanäytöksiä on useita kymmeniä, elokuvia satoja, vieraita ulkomailta ja kotimaasta tuhansia. Palkintokategorioitakin on monia. Koko tämä koneisto tuo myös Tampereen talousalueelle paljon rahaa ja on silläkin lailla merkittävä tapahtuma.

Tämän vuoden elokuvajuhlat olivat 49. Elokuvajuhlat ovat muuttuneet vuosien varrella. Silloin kun ensimmäisen kerran vierailin juhlilla, elokuvat olivat fyysistä filmiä. Elokuvamaailman digitalisaatio johti siihen, että välillä tapahtumaa leikillisesti nimitettiin Tampereen dvd-juhliksi. Tämän vuoden elokuvat esitettiin pääsääntöisesti DCP-kopioina (Digital Cinema Package).

Tampereen elokuvajuhlille lähetetään vuosittain useita satoja elokuvia. Esiraati valitsee juhlille pääsevät elokuvat. En ole lainkaan kateellinen esiraadille, jonka työ on todella vaikeaa ja aikaa vievää.

Silloin kun lähtee noin suureen festivaaliin kuin Tampereen festivaali on, täytyy laatia strategia. Kaikkea ei ole mahdollista katsoa. Minä valitsin kotimaisen kilpailun elokuvat. Niitäkään kaikkia ei ehdi eikä pysty katsomaan. Mutta suuren osan kuitenkin. Valitsin tuon sarjan siksi, että saisin kuvan siitä, mitä Suomessa tällä hetkellä tehdään – onhan se tärkeää jo opetukseni kannalta.

Yritin myös tutkia, onko olemassa joitain nousevia trendejä. Muutaman vuoden ajan moni elokuva on käsitellyt pakolaisuutta.

Mitä katsoin? Katsoin kahdeksan näytöstä – siis noin kaksitoista tuntia elokuvia. Seuraavassa muutamia nostoja:

Avajaisnäytöksessä esitettiin edellisen vuoden voittajat ja yksi hivenen vanhempi elokuva. Se vanhempi elokuva oli jugoslavialaisen Aleksandar Ilicin Moukari (Malj, The Mallet) vuodelta 1977. Se oli dokumenttielokuva, jossa kananpoikia lajitetellaan ja huonot yksilöt päätyvät moukarin alle – paitsi yksi. Se kertonee enemmänkin siitä valtiosta ja ajasta, jossa ja jolloin se on tehty.

Näytöksessä nähtiin myös Marja Helanderin Eatnanvulos Lottit (Maan sisällä linnut). Se on tyylikkäästi ja maulla toteutettu tanssielokuva, jossa kaksi saamelaista ballerinaa tanssii Lapissa ja Helsingissä. Se on kommentti saamelaisuuteen ja Suomen valtion ristiriitaiseen suhteeseen saamelaisuuden kanssa.

Seuraavassa on muutamia muita poimintojani.

 

Aatos ja Amine (Goods Of Molenbeek)

Reetta Huhtasen ohjaama dokumenttielokuva kertoo kahdesta pienestä ystävyksestä, pojasta, joista toinen, Amine on muslimi. Aatos pohtii ja tutkii jumaluutta kuusivuotiaan tarmolla. Aminella on jo Allah. Viehättävä elokuva, joka pohtii inhimillisyyden olemusta.

 

Tee se itse-elämä: Combat Rockin tarina (DIYLife: The Story of Combat Rock Industry)

Janne Tanskasen ja Ville Asikaisen ohjaama dokumenttielokuva kertoo maailmasta, jota en lainkaan tuntenut: punk-levy-yhtiön Combat Rock Industryn tarinan. Elokuva etenee jouhevasti ja kertoo yhtyeistä ja ihmisistä punk scenessä. Juuri tätä on mielenkiintoinen dokumenttielokuva. Se opettaa maailmasta jotain uutta ja kiinnostavaa. Avaa silmiä uusille tulkinnoille maailmasta.

 

Olliver Hawk (The Hypnotist)

Arcadasta valmistuneen Arthur Franckin ohjaama dokumenttielokuva Suomen kuuluisimmasta hypnotisoijasta Olavi Hakasalosta, jonka taiteilijanimi oli Olliver Hawk. Mielenkiintoinen dokumenttielokuvan rajoja koetteleva teos, joka oli juuri sopivan mittainen. Elokuvasta ei oikein voi kertoa mitään muuta. Se paljastaisi liikaa ja pilaisi näin tulevan katsomiskokemuksen.

 

Helsinki Mansplaining Massacre

Ilja Rautsin ohjaama elokuva on vieraillut useilla elokuvafestivaaleilla. Se on tavattoman musta kauhukomedia, jopa splatter-elokuva. En muista nähneeni toista suomalaista elokuvaa, jossa näin paljon tapettaisiin ihmisiä näin lyhyessä ajassa.

 

Kaksi ruumista rannalla (Two Bodies On The beach)

Anna Paavilaisen ohjaama elokuva, joka leikittelee elokuvien stereotyyppisellä kuvastolla. Nuori nainen vaeltaa erilaisten elokuvien läpi kohti räjähtävää loppua. Elokuva on raikas eikä muistuta mitään jo tehtyä.

 

Untitled (Burned Rubber On Asphalt,2018)

Tinja Ruusuvuoren dokumenttielokuva, jossa kerrotaan norjalaisen pienen kylän teiden asfalttiin syntyvistä palaneen kumin jäljistä, jäljistä, joista tavallaan syntyy taidetta. Elokuvassa on lämmintä huumoria ja hauskoja tilanteita.

 

M

M on muusikkona ja laulajana aiemmin tunnetun Anna Erikssonin elokuva, joka purkaa Marilyn Monroen myyttiä. Se on intensiivinen ja hyvin kokeileva. On hämmentävää, että joku, joka ei ole opiskellut juurikaan elokuvaa, pystyy tekemään näin ison teoksen. Siinä on toki virheensä, mutta kaiken kaikkiaan se on kuvia kumartamaton elokuva.

 

Tampereen elokuvajuhlat eivät ole pelkästään elokuvia. Festivaaliin liittyy oheistapahtumia ja juhlia.

Osallistuin mielenkiintoiseen seminaariin, joka käsitteli suomalaisen dokumenttielokuvan rahoitusta (Ilman dokumenttielokuvaa kaikki olis fiktiota). Werstaan Auditorio oli aivan täysi. Paikalla olivat Suomen Elokuvasäätiön johtaja Lasse Saarinen, AVEK:n uusi johtaja Ulla Simonen, Yleisradion Erkki Astala ja tuottaja Marianne Mäkelä.

Seminaari oli myös Prodok-hankkeen avaus. Tuon hankkeen tavoitteena on nostaa suomalaisen dokumenttielokuvan rahoitus pohjoismaiselle tasolle – siis kolmannes lisää.

Seminaarissa kävi hyvin selville, että dokumenttielokuvia tekemällä on hyvin vaikea elättää itsensä. Dokumenttikilta oli tehnyt lukuisan joukon lyhyitä videoklippejä, joissa dokumenttien tekijät ilmaisivat totuudellisia asioita dokumenttielokuvan tekemisestä. Dokumenttikillan puheenjohtaja Timo Korhonen sanoi yhdessä klipissä, että taloyhtiö, jossa hän asuu, oli tehnyt putkiremontin, joka maksoi neljä miljoonaa euroa. Se on paljon enemmän, kuin mitä suomalaista dokumenttielokuvaa tuetaan vuosittain.

Seminaari ei antanut vastauksia, mutta nosti esiin dokumentaristien huolen.

On toisaalta niin, että on huomattavasti helpompi päästä tekemään dokumenttielokuvaa kuin fiktiota. Pitkän fiktioelokuvan budjetti on helposti yli kymmenkertainen dokumenttielokuvaan verrattuna. Ja koulumme dokumenttikurssilla tehdyt lyhyet elokuvat ovat joskus sellaisia, että ne istuisivat mainiosti jopa Tampereen elokuvajuhlien näytöksiin.

Tampereen elokuvajuhlien aikana järjestetään myös iltajuhlia. Näitä olivat muun muassa Finlandssvensk Filmcentrumin, TAMK:n, Suomen Elokuvasäätiön ja Yleisradion yhteinen juhla.

Kaikissa näissä oheistapahtumissa ja toki myös ravintola Plevnassa käytiin mielenkiintoisia keskusteluja: elokuvan levittämisestä, Elokuvasäätiön tukipolitiikasta, Yleisradion tavoista hankkia elokuvien oikeuksia ja eri elokuvakoulujen ideologioista. Ja monesta monesta muusta asiasta. Elokuva-ala kun on pieni ja melkein kaikki tuntevat kaikki. Ja kaikki kokevat pystyvänsä samanarvoisina keskustelemaan kaikesta elokuva-alaan liittyvistä asioista.

En löytänyt nousevia trendejä. Lyhytelokuvia ja dokumenttielokuvia tehdään aika lailla samalla kaavalla kuin aiemminkin. Monet fiktiot ovat ikään kuin pienoismalleja pitkistä elokuvista ja noudattelevat siksi pitkän elokuvan dramaturgiaa.Varsinaisia helmiä ei ole paljon. Se, mikä edelleen haittaa lyhytelokuvien tekemistä on esitysmahdollisuuksien vähäisyys. Yleisradion Uusi Kino on festivaalien ohella lähes ainoa kanava näyttää lyhytelokuvia ja näin ollen Yle on myös ainoa lyhytelokuvien ostaja. Tälle ei tulle lähiaikoina muutosta.

Mutta kaiken kaikkiaan: Tampereen elokuvajuhlat on valtavan hyvä paikka saada kokonaiskuva suomalaisen lyhyt- ja dokumenttielokuvan tilasta. Se auttaa minua auttamaan opiskelijoita heidän tehdessä omia elokuviaan.

 

Ja vielä. Elokuvateatteri Hällää ei ole ollut enää moneen vuoteen. Siitä on tullut tanssistudio.

 

kauko.lindfors@arcada.fi

 

www.dokumenttikilta.fi/prodok

palkitut elokuvat:

 

Elokuvajuhlien palkinnot jaettu