Tampereen elokuvajuhlat 04.03.-08.03.2020

Kauko Lindfors, Lektor i ljud och klipp, Institutionen för Kultur och Media, Arcada UAS

 

Hyppäsin Tampereen junaan. Se oli aivan täysi. Vieressäni istui mies, joka niiskutti. Olin kuullut huolestuttavia uutisia jostain koronaviruksesta, joka oli tehnyt tuhojaan Kiinassa. Minua huolestutti hiukan. Mutta vain hiukan.

Luin junassa netistä uusimpia uutisia Tampereen elokuvajuhlista. Ja suunnittelin listaa elokuvista, joita haluaisin nähdä.

Tampereen elokuvajuhlilla on ollut monta nimeä. Jossain vaiheessa nimenä oli Tampereen lyhytelokuvafestivaali, mutta jossain vaiheessa festivaalille haluttiin myös pitkiä dokumenttielokuvia ja juhlien nimi muuttui elokuvajuhliksi.

Filmeistä ei enää moneen vuoteen ole puhuttu. Elokuvan digitalisoituminen on ollut lähes täydellistä.

Tampereen elokuvafestivaali järjestettiin tänä vuonna 50. kerran. Juhlavuosi toi jälleen tullessaan valtavan määrän elokuvia ja valtavan määrän vierailijoita ympäri maailman.

Minä asetin tavoitteekseni katsoa kotimaisen kilpailusarjan kaikki elokuvat. En onnistunut. Muutama näytös jäi näkemättä. Melkein ensimmäisenä festivaali esitti Anna-Karin Grönroosin dokumenttielokuvan Orkesterin edessä. Sen missasin, koska junani saapui Tampereelle samaan aikaan, kun elokuva esitettiin. Palaan tuohon elokuvaan myöhemmin.

Näin myöhemmin melkein kaikki kotimaisen kilpailun elokuvat. Tuossa joukossa oli monta hyvää elokuvaa. Huomasin pitäväni aika monesta dokumenttielokuvasta.

John Websterin elokuva Silmästä silmään oli vaikuttava – jopa liikuttava. Se kertoi kohtaamisista. Vakavan rikoksen, murhan tai tapon tehneet ihmiset kohtasivat tappamiensa läheiset. Nuo kohtaamiset olivat kuvatut kauniisti ja suurella herkkyydellä.

Tiina Madissonin dokumentti Nepalin morsian kertoi 14-vuotiaasta Rekha-tytöstä, joka haluaisi opiskella opettajaksi, mutta joutuu menemään naimisiin taloudellisten seikkojen takia. Kuten niin monet hyvät dokumenttielokuvat, tämäkin elokuva opetti minulle maailmasta jotain uutta.

Elina Talvensaaren dokumenttielokuva Neiti Aika oli kaunis. Ohjaaja kertoo elokuvassa, kuinka hän muutti asuntoon, jonne oli jäänyt edellisen asukkaan – vanhan rouvan kaikki tavarat, koska tuolla rouvalla ei ollut lainkaan omaisia. Elina Talvensaari alkaa noiden tavaroiden kautta selvittää, kuka tuo ihminen oli. Elokuva on kuin salapoliisitarina – kaunis sellainen.

Sampsa Huttusen dokkari Toinen linja oli kuvaus taistelusta huumeriippuvuutta vastaan. Elokuvassa äänen saivat vertaistoimijat, ihmiset, jotka olivat voittaneet riippuvuutensa ja auttoivat muita tekemään samoin. Ikävä kyllä, terveysneuvontapiste Vinkki suljetaan ja lopputekstien aikana käy ilmi, että suurin osa noista auttajista menehtyi Vinkin sulkemisen jälkeen.

Näin myös Salla Tykän dokumentin Untitled (White-Alps). Elokuvassa lennetään kuumailmapallolla Alppien yli. En ymmärtänyt elokuvaa. Siinä todella lennetään 70 minuuttia Alppien yli ja välillä joku kertoja-äänessä pohtii materiaa, aikaa ja tilaa. Elokuva sai minussa aikaan lähinnä kiukkua. No. Tunne se on sekin.

Muutamat noista mainitsemistani dokumenteista ovat tulleet tai tulevat Ylen Areenaan. Neiti Ajan piti tulla levitykseen elokuvateattereihin, mutta koronatilanteen takia sen ensi-ilta siirtyi.

Fiktiot eivät tänä vuonna oikein vaikuttaneet. Teemu Nikin All Inclusive oli mielenkiintoinen tutkielma tilanteesta, jossa mies saa kaiken vallan. Ja hän käyttää sitä myös kostaakseen ihmisille, jotka ovat häntä kiusanneet ja loukanneet. Useimmissa Teemu Nikin elokuvissa on jokin jännä kulma, jossa maailma nähdään uudessa valossa.

Näin festivaaleilla kaksi fiktiivistä elokuvaa, jotka oli kuvattu ”yhdellä otolla” – siis niin, että syntyy vaikutelma siitä, että elokuvassa ei ole lainkaan leikkauksia – kuten tuoreessa pitkässä elokuvassa 1917. Jostain syystä tuo tuntuu juuri nyt olevan suosittua. Olen mieleltäni leikkaaja ja ehkä siksi koen, että tuossa tekemisen tavassa menetetään paljon niitä mahdollisuuksia, joita elokuvaa leikatessa saavutetaan.

Minusta on tärkeää elokuva-alan opettajana tietää, minkälaisia elokuvia Suomessa tehdään. Se auttaa minua auttamaan opiskelijoita heidän töissään.

Tampereen festivaaleilla on aina myös tilaisuuksia, joissa voi tavata kollegoita ja elokuvien tekijöitä. Tällaisia perinteisiä tilaisuuksia ovat esimerkiksi Nordisk Panoraman Nordic Vodka Hour ja Yleisradion ja Elokuvasäätiön iltatilaisuudet.

Noissa tilaisuuksissa oli tänä vuonna jollain lailla outo tunnelma. Kollegani osasi kertoa, että normaalisti vodka loppuu noin vartissa. Nyt sitä oli vielä tunnin jälkeen.

Myös Ylen ja Elokuvasäätiön tilaisuudessa oli huomattavan paljon vähemmän ihmisiä. Aikaisempina vuosina viimeiset tilaisuuteen tulijat ovat jääneet ilman usein maukasta ruokaa. Nyt sitä oli paljon jäljellä.

Ja entäpä ne keskustelut, joita kävin ihmisten kanssa. Jos vaikka aloitimme keskustelut puhumalla elokuvista, ne päätyivät aina koronaan ja sen uhkaan. Ja pelkoon.

Ihmiset kohtasivat toisiaan kömpelösti. Jotkut halasivat, jotkut fistpumppasivat, mutta kukaan ei oikein tiennyt miten ketään uskaltaa kätellä. Pesin itse käsiäni vähän väliä.

Suuri kiinalaisten opiskelijoiden joukko ei ollut saanut viisumia Suomeen ja Tampereella normaalisti pidettävä Tampere Bootcamp, jossa tamperelaiset ja kiinalaiset opiskelijat näyttävät toisilleen elokuviaan saaden niistä palautetta, jäi ilmeisesti kovin vajaaksi.

Luulen, että jos Tampereen festivaali olisi pidetty viikkoa myöhemmin, se olisi peruttu. Koronan takia. Ja se jäi minulle päällimmäiseksi mieleen tuosta festivaalista.

Paitsi tietenkin tuo edellä mainitsemani Anna-Karin Grönroosin dokumenttielokuva Orkesterin edessä. Kävin katsomassa sen festivaalia seuraavana maanantaina maksavana asiakkaana elokuvateatterissa. Ja ymmärrän hyvin miksi tuo elokuva voitti yli 30-minuuttisten elokuvien pääpalkinnon. Elokuva oli vaikuttava – jopa niin vaikuttava, että muutaman kerran liikutuin kyyneliin.

Olen iloinen siitä, että Anna-Karin on ollut muutamalla kurssilla kollegani. Ja hän on myös Arcadan entinen opiskelija. Hurraa.

 

Kauko.lindfors@arcada.fi