Kuvaustilanteen konteksti – vaikuttaako se ohjaajan tapaan katsoa kuvattua materiaalia?

Kauko Lindfors, Lektor i ljud och klipp, Institutionen för Kultur och Media, Arcada UAS

 

Kauniin kesäyön ilta ja yö Pohjanmaalla lähellä Kauhavaa vuonna 1998. Pohjoismaiden suurinta kraanaa rakennetaan pala palalta. Kraana on laite, johon kiinnitetään kamera ja jolla voi tehdä monimutkaisia liikkeitä moneen suuntaan: tämä kraana on korkeimmillaan noin viidentoista metrin korkeudessa. Elokuvatuotannon catering toimii mainiosti. Sitä pyörittää oikea kokki. Grippiryhmä rakentaa kraanaa ja kaikki muut kuvausryhmän jäsenet odottavat kuten minä, elokuvan äänittäjä. Kraanaa tarvitaan hyvin monimutkaiseen kuvaan.

Jo aiemmin on kuvattu Häjyt-elokuvan kohtaus, jossa auto ajaa sillalta sillan kaiteiden läpi jokeen, johon se uppoaa. Kohtaus oli stunteille vaarallinen toteuttaa. Vaarallinen se oli myös Samuli Edelmanille, joka kohtauksessa käytännössä hukkuu. Autoa lasketaan nosturin avulla niin, että se täyttyy vedellä ja Samulin pää jää kokonaan veden alle. Samulille on laitettu sukellusvarusteet auton takapenkille ja hän voi ottaa happinaamarin kasvoilleen heti jäätyään veden alle. Mikä ei ole aivan vaaratonta. Pari sukeltajaa varmistaa tilanteen – onneksi.

Kaikki on toiminut hyvin ja kraanaa tarvitaan uuteen kohtaukseen, joka alkaa kuvalla, jossa nosturi päästää auton irti ja päästää sen uppoamaan jokeen. Kuva alkaa joen pinnalta juuri, kun auto uppoaa joen pinnan alle. Kraana ja kamera nousee suurella liikkeellä sillalle, jossa näyttelijät Teemu Lehtilä ja Kari Väänänen käyvät läpi pitkän dialogin.

Vaikea kuva otetaan muutaman kerran ja se saadaan toimimaan. Ja toimimaan oikein hyvin.

Häjyt oli viimeinen elokuva, jossa työskentelin kenttä-äänittäjänä. Olin puolessa elokuvan kuvauksissa tuossa työssä. Kollegani Pekka Karjalainen oli äänittäjänä toisen puolen kuvauksia. Roolini tuossa elokuvassa oli poikkeuksellinen – toimin myös elokuvan leikkaajana.

Kuvauksista oli jo jonkin verran aikaa ja leikkasimme hyvin sujuvasti elokuvaa ohjaaja Aleksi Mäkelän kanssa. Aleksin kanssa oli helppo leikata, koska hän tiesi tarkkaan mitä halusi ja osasi myös kertoa sen minulle.

Elokuva tuli siis leikatuksi. Paitsi aivan lopun osalta. Elokuvassa tuntui olevan monta loppua, joista ensimmäinen loppu oli edellä kuvaamani suuren kraanan kohtaus.

Eräänä päivänä Aleksi sanoo: leikkaa pois tuo kraanakohtaus. Ratkaisu oli jälkikäteen ajatellen täysin looginen ja ilmeinen. Itse en osannut niin ajatella, koska olin ollut kuvauspaikalla ja tiesin, kuinka vaikeaa ja aikaa vievää kohtauksen teko oli ollut. Ja kuinka kallis se oli ollut. Toki – olihan Aleksikin siellä ollut, mutta hänellä oli kypsyyttä ja rohkeutta leikata kohtaus pois.

Huomasin muutenkin asian, jota olen siitä lähtien pohtinut. Minun oli paljon vaikeampi leikata kohtauksia, joissa olin ollut kuvauspaikalla äänittämässä, kuin kohtauksia, joissa en ollut mukana. Tiesin kuvauspaikkojen oikean arkkitehtuurin, mikä vaikutti käsitykseeni siitä, miten kohtauksia voi leikata. Kuvaustilanteen konteksti siis vaikutti ajatteluuni jopa enemmän kuin ohjaajan Aleksi Mäkelän ajatteluun.

Tuosta lähtien olen pohtinut sitä, kuinka paljon kuvaustilanteen konteksti vaikuttaa ohjaajan tapaan katsella materiaalia: huono päivä, näyttelijän huono päivä, väsymys, nälkä ja moni muu asia. Olen tuon jälkeen kerännyt lukuisia esimerkkejä kontekstin vaikutuksesta – se on itseasiassa tullut esiin jokaisessa leikkaamassani elokuvassa. Seuraavassa tuon esiin muutaman esimerkin.

Leikkasin yhtä dokumenttielokuvaa kokeneen ohjaajan kanssa. Jostain syystä ohjaaja vieroksui yhtä dokumenttielokuvan päähenkilöä. Kysyin syytä ja sain vastauksen. Ohjaaja selitti, kuinka tuo mies oli kuvaustilanteessa ollut kovin hankala ja ikävä – en pidä hänestä lainkaan. Mikään tuosta ei kuitenkaan näkynyt kuvatussa materiaalissa ja olisin itse ottanut tuota henkilöä enemmän elokuvan tarinaan. Luulen, että elokuvasta olisi jopa tullut hivenen parempi, jos hän olisi ollut enemmän mukana.

Tälläinen ilmiö on tuttu leikkaajalle. Ohjaaja haluaa kertoa kuvaustilanteesta ja hän haluaa myös tavallaan purkaa kuvauksien kokemuksiaan – jopa traumojaan. Leikkaajana kuuntelen, mutta yritän olla niin, että ne eivät vaikuta minun tapaani katsoa materiaalia.

Toinen esimerkki oli fiktioelokuva, jonka ohjasi eräs Suomen kokenein ohjaaja, Matti Ijäs. Tuon elokuvan leikkaaminen oli poikkeuksellisen helppoa, koska kuvattu materiaali oli laadultaan erinomaista. Niinpä elokuva tuli leikatuksi poikkeuksellisen nopeasti. Lukuun ottamatta sitä yhtä kohtausta. Tuo valokuvausliikkeessä tapahtuva kohtaus oli ohjaajalle hankala. Sitä käänneltiin ja väänneltiin edestakaisin. Dialogin järjestystä muutettiin ja kokeiltiin käytännössä kaikki mahdolliset variaatiot. Kunnes eräänä päivänä ohjaaja sanoi olevansa pettynyt lavastukseen. Hän olisi halunnut, että valokuvausliikkeessä olisivat olleet hyllyt täynnä kameroita ja valokuvaustarvikkeita. Mutta näin ei ollut. Tuon oivalluksen jälkeen palattiin kohtauksen ensimmäiseen leikkausversioon ja se todettiin hyväksi.

Häjyt-elokuvan jälkeen melkein kaikissa leikkaamissani elokuvissa on ollut kohtaus tai kohtauksia, joissa kuvaustilanteen konteksti on vaikuttanut ohjaajan kokemukseen elokuvasta. Olen melkein aina kertonut ajatukseni tästä ilmiöstä ohjaajille. Monet ovat kieltäneet ilmiön ja monet ovat myöntäneet sen olevan olemassa.

Olen jo kauan myös miettinyt tämän ilmiön tutkimista tieteellisesti ja minulla on pian kaksikymmentä vuotta täyttävä tutkimussuunnitelma asian tiimoilta. Kaksikymmentä vuotta sitten ilmiötä ei olisi voinut kuvata, mutta nykyään on olemassa laitteita, joilla voi tutkia, miten silmät katsovat kuvaa. Koulussamme Arcadassa on tälläisiä eye tracking-laitteita. En tässä mene syvemmälle silmän liikkeiden tieteelliseen taustaan, mutta sen sanon, että eye tracker piirtää kuvaa siitä, miten ihminen katsoo kuvaa tai kuvattua materiaalia. Ja minä luulen, että ohjaajan katseen voisi tallentaa tuollaisella laitteella ja verrata sitä kenen tahansa muun katseeseen: leikkaajan tai esimerkiksi elokuvan loppukäyttäjän, katsojan katseeseen. Tutkia voisi myös, lähestyykö ohjaajan katse leikkaajan katsetta vai käykö tässä toisinpäin.

Amerikkalainen elokuvatutkija David Bordwell on alkanut käyttää silmän liikkeitä tutkivia menetelmiä tutkimuksissaan (http://www.davidbordwell.net (External link)). Hän ei niinkään tutki kuvaustilanteen kontekstia vaan enemmänkin leikkaamisen jatkuvuusongelmia. Mikä sekin on mielenkiintoista ja arvokasta.

En ole edelleenkään löytänyt muita kuin Bordwellin ilmiötä käsitteleviä tutkimuksia ja toivon, että voin itse sellaisen jonain päivänä tehdä.

kauko.lindfors@arcada.fi