Ajatuksia elokuvien äänisuunnittelusta, äänileikkaamisesta ja leikkaamisesta:
September 14, 2018
Kauko Lindfors, Lektor i ljud och klipp, Institutionen för Kultur och Media, Arcada UAS
On helmikuinen ilta ja katson Netflixistä jotain yhdentekevää televisiosarjaa. Puhelin soi ja sen näytöllä on tuttu nimi: Juha Kukkonen. Juha on näyttelijä, mutta sen lisäksi hän on elokuvatuottaja Vegetarian Films-yhtiössä. Tai se ei ehkä ole yhtiö vaan enemmänkin osuuskunta. Osuuskunta on viime vuosien aikana tehnyt lukuisan joukon elokuvia.
Vastaan puhelimeen ja etenemme suoraan aiheeseen. Juha kysyy, haluanko leikata Matti Kinnusen ohjaaman Jääkausi-elokuvan. Tietenkin haluan. Käymme lyhyen, noin viisitoista sekuntia pitkän keskustelun palkasta ja se on siinä. Jään odottamaan käsikirjoitusta. Elokuvan kuvaukset alkavat vasta seuraavalla viikolla. Pyrin lukemaan käsikirjoituksen, mutta yritän unohtaa sen. Jos leikatessani joudun palaamaan käsikirjoitukseen, kuvatussa materiaalissa saattaa olla ongelma.
Luulen, että minut valittiin leikkaajaksi pääosin siksi, että olen viime vuosina leikannut aika monta tuotantoa Vegetarian Filmsille: pitkät elokuvat Miesten välisiä keskusteluja, Kilimandjaro, Keikka ja Nuoren Wertherin jäljillä. Lisäksi leikkasin dokumenttiohjelman Jyrki Nousiaisesta ja pilotin yhteen mahdolliseen televisiosarjaan. Se ei ole vielä toteutunut.
Leikkasin myös yhden harjoituselokuvan. Aalto ja TeaK järjestivät kurssin, jossa Aallon ja TeaKin opiskelijat yhdessä tekivät kehittämiensä hahmojen avulla kohtauksia – niin luulin. Juha Kukkonen oli kurssilla opettajana yhdessä Matti Kinnusen kanssa ja luulin todellakin leikkaavani kohtauksia. Se ei ollut kuitenkaan koko totuus. Kurssilla kuvatusta materiaalista tuli pitkän elokuvan kokoinen teos. Ja vain parissa viikossa.
Kurssin jälkeen Matti Kinnunen pyysi minua leikkaamaan mood reelin yhtä televisiosarjaa varten. Se meni kivuttomasti ja mood reelistä tuli aika hyvä. Televisiosarja on menossa tuotantoon.
Nämä ovat kai olleet syyt, miksi minä päädyin leikkaamaan Jääkausi-elokuvaa: aikaisemmat elokuvat ja se, että Matti Kinnunen tiesi, miten nopeasti työskentelen.
Olen sitä ikäluokkaa (lue:vanha), että olen aloittanut sekä äänileikkaamisen että leikkaamisen leikkauspöydässä. Opiskelin vuodesta 1987 alkaen Taideteollisen korkeakoulun Elokuvataiteen laitoksella ohjauslinjalla. Tästä huolimatta kävin myös kaikilla äänen kursseilla, koska se kiinnosti minua. Olen soittanyt yhtyeissä 14-vuotiaasta lähtien.
Elokuvataiteen laitoksella, silloin Pursimiehen kadulla oli muutama leikkaamo, joissa on Steenbeck-merkkiset leikkauspöydät. Pari niistä oli varattu leikkaamiseen ja yhdessä oli aikansa luksuslaite: äänileikkaamiseen tarkoitettu leikkauspöytä jossa oli huimat kolme ääniraitaa. Sillä siis pystyi kuuntelemaan yhtä aikaa kolmea ääniraitaa kerrallaan. Piti siis päässään kuvitella, miltä kaikki äänet yhdessä tulisivat kuulostamaan. Ja toivoa, että kokonaisuus kuulostaisi hyvältä.
Äänileikkaus pöydässä oli aika työlästä. Ensin piti jollain lailla hankkia äänet. Joko äänittää itse tai käydä esimerkiksi Yleisradion tehostearkistossa kopioimassa haluamiaan ääniä neljännestuuman magneettinauhalle. Magneettinauha kopioitiin magneettifilmille ja tuota magneettifilmiä leikattiin paikalleen ääniraita ja rulla kerrallaan. Elokuvataiteen laitoksella oli mahdollista leikata noin kolmetoista raitaa, jotka kopioitiin moniraitanauhurilla. Pari raitaa oli varattu dialogille ja yksi raita aikakoodille, jonka avulla tahdistettiin nauhuri aikakoodilla varustettuun kuvaan. Tuo aikakoodi oli itseasiassa ääntä. Ja sen äänen me ”vanhat” tunnemme.
Elokuvasäätiön ylläpitämässä miksaamossa oli mahdollista käyttää magneettifilmikoneita. Noita jylhiä, yli kaksi metriä korkeita laitteita oli useita. Mutta silti oli pakko tehdä välimiksauksia ja edelleen yrittää mielessään kuvitella, miten kokonaisuus toimisi.
Olen myös aikanani törmännyt dialogin puhdistamiseen. Termiä käytetään nykyäänkin, mutta silloin se oli jotain muuta. Fyysiset dialogiraidat, magneettifilmi puhdistettiin asetonilla hinkkaamalla. Varsinkin, jos elokuvaa oli leikattu pitkään, saattoivat fyysiset magneettifilmit likaantua ja tuolla asetonilla pyyhittiin liat pois. Ja näin parannettiin dialogin diskanttia.
Nykyään äänisuunnittelu lähenee äänileikkaamista. Äänisuunnittelija tavallaan tekee äänisuunnitelmaa leikatessaan. Tämän päivän tavallisin työväline televisio- ja elokuvaäänen valmistamisessa on Protools. Se on digitaalinen työkalu, jossa käytännössä on mahdollista leikata muutamaa sataa raitaa ja enemmänkin. Ja kuunnella koko ajan kokonaisuutta. Erillisen miksauksen tarvitsemaa aikaa ei välttämättä tarvita ainakaan niin paljon kuin ennen ja elokuva miksaantuu käytännössä koko äänileikkauksen ajan.
Dialogileikkausta varten on olemassa liitännäisohjelmia (plug-in), joiden avulla dialogin laatua saa parannettu huimasti.
Edelleenkin on järkevää äänittää joitain tehosteita, mutta erilaisista äänikirjastoista ja nyttemmin myös netistä voi löytää tuhansia toimivia äänitehosteita. Nykyään jopa ilmaiseksi.
Oliko ennen paremmin? Ei todellakaan ollut. Televisio- ja elokuvaääni on nykyään laadullisesti valtavan paljon parempaa kuin aiemmin. Tai ainakin sen saa aikaan paljon helpommin kuin aiemmin. Ainoa asia, jota analogisesta ajasta kaipaan, on se järjestelmällisyys, jota piti harrastaa analogisen äänen aikana. Ja johon pakotti vähäinen käytettävissä oleva ääniraitojen määrä.
Entä sitten elokuvien leikkaaminen. Siihen päti samat asiat kuin äänileikkaamiseen. Kuvattu fyysinen työkopio pilkottiin kuviin, jotka sitten koottiin versioksi. Oli pakko leikata päässään ensin ja sitten kokeilla toimiiko ajateltu rakenne. Leikkauskohdasta oli mahdollista poistaa ruutu tai pari. Riskinä oli se, että nuo muutamat ruudut katosivat leikkaamon lattialle ja kynnys palauttaa ne takaisin oli suuri. Ylipäänsä kynnys muuttaa radikaalisti leikkausta oli korkea – se oli todella työlästä ja hidasta.
Mahdolliset ristikuvat piti vahakynällä piirtää filmiin, mikä tarkoitti, että niitä ei voinut kokeilla. Ristikuva oli analogiseen aikaan elokuvalaboratorion työ. Työ, joka maksoi. Yhden ristikuvan hinta oli muistaakseni n. 75 markkaa.
Tänään leikataan non-lineaarisesti. Digitaaliset leikkausohjelmistot kuten Avid, Adobe Premiere tai Finalcut X antavat mahdollisuuden kokeilla lähes mitä vain. Ja sitä uuden polven leikkaajat todella tekevät. Ohjelmiston aikajanalle voi alkaa heittää kohtauksen kuvia, vaikka vain testimielessä ja näin kokeillen ja tavallaan leikkien päätyä lopulliseen versioon. Kaikenlaiset kuvatehosteet ovat käytössä ja ne päätyvät helposti tietojen siirtoina lopulliseen elokuvan täysresoluutioversioon.
Olen itse käyttänyt Avidia 90-luvun alusta lähtien. Ja tapani leikata on edelleen kuin analogiseen aikaan. Leikkaan päässäni. Opiskelen materiaalin, kun synkkaan sen. Ja pystyn siis mielessäni leikkaamaan kohtauksia, vaikka odottaessani valon vaihtumista liikennevaloissa.
Avid oli 90-luvun alussa jokseenkin epästabiili ohjelma. Siksi tapanani on edelleen käyttää sitä hyvin yksinkertaisesti. Leikkaan yleensä vain yhdelle raidalle. Toki efektit, maskit ja mahdolliset tekstit ovat omilla raidoillaan. Seuraan opiskelijoideni tapaa leikata ja se on aivan erilainen. He käyttävät jopa kymmeniä kuvaraitoja. Se ei ole väärin. Se on vain kovin erilainen tapa työskennellä.
Mitä elokuvan leikkaaminen sitten perimmältään on? Sitä voi lähestyä monella tavalla, mutta minä ajattelen sitä kuin kevätpuroa. Kevätpuro etsii aina sen reitin, jossa on vähiten vastusta. Näin koen usein leikkauksessa tapahtuvan: vähimmän vastuksen kautta.
Palaan alkuun. Sain siis tehtäväkseni leikata Jääkausi-elokuvan. Se oli poikkeuksellinen projekti. Olen viimeisimmissä leikkaamissani elokuvissa yleensä saanut kuvatun materiaalin kovalevyllä. Joskus äänet ovat ovat tulleet verkon yli tiedostonsiirto-ohjelmilla. Nyt elokuvaa kuvattiin Pohjois-Suomessa, Kajaanin alueella. Sain kaiken materiaalin verkon kautta.
Leikkaan mielelläni heti, kun kuvaukset alkavat. Näin pystyn antamaan mahdollista palautetta kuvauksiin. Valvon tavallaan laatua ja voin esimerkiksi pyytää jonkun leikkauksen kannalta puuttuvan kuva. Mitä tapahtuu todella harvoin. Tämän elokuvan kohdalla jouduin odottelemaan materiaaleja melko pitkään ja näin pääsin aloittamaan leikkaamisen yli kymmenen päivän viiveellä. Otin toki aikataulun kiinni myöhemmin.
Materiaalin siirtäminen verkon yli oli hankalaa. Materiaalin määrä ja koko tekivät siirroista hitaita. Jouduin nostamaan internet-liittymäni nopeuden maksimiin. Ja silti siirrot olivat hitaita. Tähän soppaan kun lisäsi sen, että palvelin, jolle materiaali ladattiin ei suostunut lataamaan kuvia kuin muutaman kerrallaan – siirrot olivat hitaita.
Silloin aikanaan, kun elokuvia kuvattiin filmille, siirrot leikkausohjelmiin tehtiin kopioimalla materiaali ensin videonauhoille. Nuo videonauhat ajettiin sisään leikkausohjelmiin. Ja silloin oli varmaa, että leikkaaja sai kaiken materiaalin.
Sen ajan, kun materiaali on ollut digitaalista, leikkaajan on ollut oltava todella tarkka. Aina on pelko, että joku tiedosto puuttuu. Vaikka olisi kuinka tarkka, riski on, että jotain jää puuttumaan. Näin kävi Jääkauden kohdalla. Leikatessani elokuvaa ohjaajan kanssa sain muutaman kerran huomata, että minulta puuttui joitain kuvia. Missä vaiheessa ne olivat kadonneet? Jotkin tiedostot eivät olleet latautuneet tai olivat korruptoituneita. Jotkut tiedostot eivät olleet latautuneet palvelimelle. Puuttuvat kuvat vaikuttivat todella paljon siihen, miten kohtauksia pystyi leikkaamaan.
Lopulta kaikki kuvat löytyivät ja elokuva valmistui. Ja siitä tuli hyvä ja mielenkiintoinen.
Kamppailu tiedostojen kanssa sai minut kaipaamaa eräänlaista teknologiaa: olisi hienoa, jos lyödyn klaffin tiedot menisivät automaattisesti kameran tiedostonimen osaksi tai lisäksi metadataan. Silloin olisi helpompaa tarkistaa kuvausraporteista, että kaikki materiaali on tallella. Nyt esimerkiksi Red-kameran tiedostonimi on muotoa A002C04407126001.R3D. Sillä ei ole mitään tekemistä klaffissa olevan tiedon kanssa: K002/6/IV. Toivottavasti joku kehittää tuollaisen teknologian.
Aikakoodin käyttö poistaisi tuon ongelman. Leikkasin muutama vuosi sitten Mika Kaurismäen elokuvan ”Elämältä kaiken sain”. Siinä oli käytetty aikakoodia: kamera lähetti koodin langattomasti ääninauhuriin. Se elokuva oli tavattoman helppo ja nopea synkata. Ikävä kyllä tämä joskus todetaan hankalaksi totetuttaa.
Jokainen leikkaamani elokuva tai tv-sarja on ollut erilainen ja jokaisen tuotannon materiaaliin on ollut pakko tutustua ja se on ollut pakko opetella. Ehkä se on juuri se syy, miksi leikkaaminen on niin mielenkiintoista työtä. Siinä oppii aina jotakin uutta.
Koen lisäksi, että pystyäkseni opettamaan niin äänisuunnittelua, että leikkaamista on tärkeää toimia aktiivisesti elokuva- ja tv-alalla alan tehtävissä. Alan kehitys ja muutos on jatkuvaa ja siksi elämänmittainen oppiminen on tärkeää. Olen iloinen siitä, että työnantajani Arcada kannustaa tähän.
Ja niin se käsikirjoitus. En ottanut sitä esille leikkaamisen aikana kuin kerran.
kauko.lindfors@arcada.fi
« Previous post
